Jouluarvostelu: It's a Wonderful Life

Donna Reed on sytyttänyt takkaan tulen harhauttaakseen Jimmy Stewartia siltä, ettei talossa ole ikkunoita

Synopsis: Suojelusenkeli näyttää George Baileylle, että ilman häntä maailmassa olisi paljon enemmän yökerhoja.

Elokuva: George Bailey parka. Ei mitään halua niin paljon kuin reilaamaan ympäri maailmaa, mutta joutuu aina uudestaan oman epäitsekkyytensä uhriksi, ja jumittuu samaan pikkukaupunkiin jeesaamaan milloin ketäkin.

It's a wonderful life on jännä elokuva, koska pihvi josta se muistetaan - Clarence näyttää Georgelle, miten kurja maailma olisi ilman tätä - tapahtuu vasta elokuvan viimeisen puolituntisen aikana. Se on jännä myös siksi, että se on ehkä kommunistisin amerikkalainen elokuva joka tulee näin äkkiseltään mieleen (varsinkin, kun Capra itse oli republikaani). Tällaista yhteisöllisyyden ja filantropian ylistyslaulua tekee hyvää katsoa näinä oikeistolaisen myllytyksen aikoina.

Tästä elokuvasta puhuttaessa kukaan ei kuitenkaan nosta esiin sitä, että Georgen suuri rakkaus Mary on juuri sellainen mätiä autiotaloja romantisoiva ihminen, joita tämä maailma on väärällään.

Tarinan alkupuolella George ja Mary kivittävät suorastaan ekspressionistisena kenottavan aution kartanon ikkunoita, missä vaiheessa käy jo ilmi, että Mary on rakastunut tähän umpilahoon rotiskoon ja unelmoi asuvansa siinä. Miksei koko murjua ole ylipäätään poljettu jo maan tasalle? Onko Bedford Fallsissa jonkinlainen museovirasto, joka on kaavoittanut Granville Housen suojelukohteeksi?

Mary tietysti saa tahtonsa läpi ja raahaa Georgen taloon jo hääyönä. Sisälle sataa. Georgen otsalle tippuu laipiosta vesi - näkee, miten se on jo imeytynyt rakenteisiin. Mikäs siinä on ollut imeytyessä, kun ikkunoitakin on kivitetty päreiksi jo ties miten kauan. Tapetti kuplii. Ainoa yllätysmomentti on se, ettei George humpsahda lattialautojen läpi kellariin rottien syötäväksi. Remember the night we broke the windows in this old house? This is what I wished for, lausuu Mary. Siis mitä? Viettää hääyönsä vetoisessa, purkukuntoisessa murjussa, jossa sataa sisällä? Haaveensa kullakin.

Koska Mary on itsepintaisesti päättänyt pitää tästä kuolemanloukosta, hän remontoi talon itse asumiskuntoiseksi - taustatarina ei kerro, onko hänellä jonkinlainen rakennusalan koulutus, mutta elokuvan ajankohdasta johtuen vähän epäilen - ja vetää tyytyväisenä tapettia jo SELVÄSTI kosteusvaurioisen seinän päälle. Ihan kuin oltaisiin Briteissä! Jos katto kuplii, maalataan siihen päälle vaan! Hyvä tulee! Ei saatana.

Kun Zuzu myöhemmin viruu flunssassa, George mesoaa turhautuneena, että Gosh, it's this old house. I don't know why we don't all have pneumonia.

WHY INDEED, GEORGE.

Jos rakennukseen on kuitenkin tehty jotain kohennuksia elokuvan viimeisen kymmenen minuutin aikana, en kykene näkemään niitä, koska minulla on tapana kyynelehtiä vuolaasti koko loppukohtauksen ajan. Padot murtuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun näytetään Clarencen kirjaan piirtämä omistuskirjoitus: Dear George, remember no man is a failure who has friends.

Tällaista se vanheneminen on, lapset.

Arvostelu: 4/5 Zuzun terälehteä

Homearvostelu: 2/5 tapettirullaa

Arvostelu: The Revenant

kukaan ei koskaan sanonut Leolle, että pakkasella täytyy käyttää hattua

Synopsis: Leonardo DiCaprio joutuu westernissä ensin karhun ja sitten Tom Hardyn kiusaamaksi.

Elokuva: Tom Hardyssa on se jännä puoli, että tämä on niin muuntautumiskykyinen, että elokuvaa saattaa kulua 40 minuuttia ennen kuin tajuaa katsovansa Tom Hardya eikä esimerkiksi jonkun Seija-tätiä.

Leonardo DiCaprion kanssa tätä ei koskaan käy. Häntä katsoo näin: siellä se Leonardo-parka taas näyttelee henkensä edestä, kyntää naamallaan suossa raakaa puhvelinmaksaa hampaillaan repien, eikä siltikään saa Oscaria.

Homeallergikkona The Revenantia katsoo ilokseen: se tapahtuu lähes kokonaan ulkotiloissa. Home on tietenkin pienin Leonardon ongelmista. Tätä elokuvaa varten on luettu ne käsikirjoitusoppaat, joiden mukaan päähenkilön tielle pitää jatkuvasti sysätä uusia esteitä: aina kun kuvittelee, ettei mikään voi enää mennä enemmän pieleen, joutuu Leonardo veistelemään itselleen hevosenraadosta makuupussin. Iñárritu ei tee mitään kevyitä lauantai-iltapäivän viihde-elokuvia. Maalataan suurella siveltimellä, vaatimattomissa elämän ja kuoleman teemoissa.

Kanadan erämaamaisema näyttäisi astmaatikon silmin miltei houkuttelevalta, ellei kaikkialla olisi niin pirusti lunta ja karhuja. Elokuvan ainoat rakennukset ovat pawnee-intiaanin Leolle oksista ja karhuntaljoista kyhäämä improvisoitu suoja (perinnerakentamista!) ja reservaatin hirsitalot (hengittää! vapaa kemikaaleista!). Mietittävää myös: voiko hevosenraatomakuupussi homehtua? Noin niin kuin lyhytaikaisessa käytössä?

Leonardon karhun raatelemien keuhkojen rahina kuulostaa tutulta: elokuvateatteri, jossa tätä katson on valitettavasti homeessa ja joudun kiskomaan astmapiippua kaksin käsin. Tarjoaisin sinullekin, Leo.

Arvostelu: 3/5 saavuttamatonta Oscaria

Homearvostelu: 5/5 hevosenraatomakuupussia

Arvostelu: Crimson Peak

Kuollut astmaatikko on palannut varoittamaan Mia Wasikowskaa homeen vaaroista.

Synopsis: Mia Wasikowska sees dead people.

Elokuva: Tässä elokuvassa on paljon hyvää! Lähinnä Tom Hiddlestonin oikea ja vasen pakara.

De Toro on saanut aikaan paljon omaperäisempiäkin tarinoita; Crimson Peak latistuu lopulta kovin tavanomaiseksi, vilisee juoniaukkoja, ja Jessica Chastainkin näyttelee jälleen kuin jossain Pielisjoen kesäteatterin puskafarssissa.

Mutta asiaan; homeallergikon näkökulmasta tässä goottikauhussa on paljon huomautettavaa.

Hiddleston on onnistunut viettelemään Mia Wasikowskan päähenkilön kanssaan naimisiin, ja raijaa tämän jonnekin keskelle pimeintä Cumberlandia maaseutukartanoonsa. Wasikowska kävelee Hiddlestonin käsikynkässä sisälle rotiskoon, jonka kuplivista seinistä on luettavissa räikeä kosteusvaurio, painuneiden lattialankkujen alta pursuaa epäilyttävää punaista liejua (sädesieni?), ja katossa möllöttävästä aukosta, jota Hiddleston ei ole ilmeisesti ehtinyt kaikelta kohtalokkaalta tuijotukseltaan korjaamaan, sataa sisään lunta. LUNTA!

Tässä vaiheessa Wasikowskan pitäisi jo ymmärtää painua helvettiin tai vähintäänkin soittaa Cumberlandin asumisterveysliittoon, mutta tämä vain hymistelee siihen malliin että "oh, this is nice".

Vaikka Wasikowska ei olisikaan vielä herkistynyt homesienille - mitä sietää epäillä koska tämä on asunut elokuvan alkupuoliskon jossain epäilyttävän näköisessä ummehtuneessa kartanossa Yhdysvaltain kostealla itärannikolla - ei tämä voi olla niin tyhmä ja rakkauden sokaisema, että sivuuttaa lattialankut, jotka antavat periksi jalkojen alla (varsinkaan kun ei vielä tässä vaiheessa ole nähnyt Hiddlestonin pakaroita). Huoneissa pesii hyönteisiä, joita Wasikowska ilmeisesti pitää jännän goottilaisina lemmikkeinä, pysähtymättä miettimään miten usein ne kielivät rakenteissa pesivästä ongelmasta (lähde).

Kun Wasikowska sitten myöhemmin - SPOILER - ryhtyy köhimään tyynyliinaan verta, ei tämä voi syyttää kuin itseään. Näin käy, kun rakastuu.

Arvostelu: 2/5 Tom Hiddlestonin pakaraa

Homearvostelu: 1/5 veristä tyynyliinaa